Voi kamala kun ahdistaa! Mää olen varma, että tämä mun ja herran juttu lähestyy loppuaan, vauhdilla!

Tämä tunne vaan on niin hirveä kun puristaa koko rinnan alueelta!! En voi kun ihmetellä miks ihmeessä päästin itteni tähän tilaan, surettaa.

Ei missään nimessä pitäs antaa tunteille tilaa... koska mää en halua enään kokea kaikkea sitä surua ja masennusta mitä tuli kun erosin vuosi sitten suhteestani.. tai kyllä siitä aikaa on jo enemmän..

Jäätiin eksän kanssa kmpikin vielä roikkumaan eron jälkeen toisiimme. Ensin asuimme vielä pari viikkoa yhdessä enne kuin saimme omat asunnot. Nukuimme jopa samassa sängyssä!

Vasta muutto päivänä mieleen iskostui, että se on todellakin loppu. Kun uuteen asuntoon oli saatu vietyä kaikki tavarat en voinut ees järjästellä mitään. Mää olin niin loppu Fyysisesti kuin henkisestikkin. En voinut muuta kuin itkeä yksin pimeässä ja jossain välissä olin nukahtanut kissa vierelläni.

Varmaan vielä puolen vuoden ajan kuljettiin yhdessä joka paikassa, entisillä sukulaisilla, kaupassa tai muuten vaan ajeltiin. Mikä on näin jälkikäteet aateltuna ollut typerää tai ainakin se tuntui sillon "lopullisen eron" hetkellä tooodella tyhmälle. Syntymäpäivänäni tuli viesti ettei tämä eksä nyt tulekkaan yöksi mun viereen kun on tavannut jonkun naisen.

Voitte varmaan kuvitella miten hyvin meni sekin syntymäpäivä... :(

No pitää toivoa että seuraava sujuu jo paremmin.

Itse tunnen vaan olevani sellanen ihminen etti sinkkuilu sovi mulle, tai sitten en oo päässy sinkkuillun makuun. En mää jaksa ettiä miestä baarista ja keksi jotain jutun aihetta, ihan turhaa stressiä teettää sellanen! Se tässä olnkin ollut mukavaa baareilla kun on "joku", ettei tarvi sitä seuraa etsiä, voi ihan vilpittömästi puhua ihmisten (miesten) kanssa eikä niiden kanssa tarvii mennä pitemmälle.

Mää vaan toivon löytäväni sen oikean, vaikka niinhän sitä aina sanotaan että kun vähiten oottaa niin se oikea osuu kohdalle, ettei sitä etsimällä löydä. Nähtävästi pitäisi ensin ruveta tästä ?sinkku? elämstä nauttimaan ennnen kun voi kuvitellakkaan löytä'vänsä sitä sielunkumppania.

Siitä olen kuitenkin tyytyväinen, että olen aksän kanssa pysynyt hyvissä valeissä, meidän yhteinen vaavi asuukin siellä (siis kissa) jota en oisi millään halunnut jättää kun muutin tänne reilun 200 km:n päähän. Onneksi pääsen näkemään rakkaintani aina kun olen käymässä siellä.

Nyt varmaan tarttis lähteä suihkuun pesemään työn hajut pois iholta ja yrittää olla miettimättä enää yhtään mitään.

Pitäisi ottaa sellainen asenne, että elämä tuo mitä tuo eikä siihen voi paljon vaikuttaa. Jos toinen lakkaa välittämästä niin sille ei vaan yksin kertaisesti voi mitään ja se täytyy hyväksyä. Kyllä se elämä tuo jossain välissä jotain hyvääkin. Pakkohan sen on tuoda!

Tälläisia mietteitä tällä kertaa.

-Sinisilmäinen-