Taas ahdistaa, luulin että oon jo hyväksyny sen että sillä on joku muu, mutta näköjään kroppa reagoi vieläki siihen, että se sanoo (kirjoittaa) jotain uudesta onnestaan...

Vaan kun mää en halua uskoa, että oisin menettäny sen ihan kokonaan..! Ei mää en todellakaan halua uskoa sitä!

Minkä helvetin takia tämä on nyt näin raskasta... Ei pitäisi olla, ei tässä ole mitään järkeä! Miks mun sydän tuntee näin paljo kipua ja ahdistusta, mulla on kokonaisvaltasesti nyt huono olla.

Onneksi sain edes syötyä jotain enne kuin huomasin sen kirjotuksen, lämmin kaakao kyllä jäi kesken kun rupes oksettaan.

Ei mun pitäny edes ihastua siihen! Ja rakkaudesta tuskin edes mitään tiedän, tai sii ainakaan tämä ei voi olla rakkautta, ei saa olla tai olen syvemmällä suossa pahemmin kuin tajusinkaan.

Miksi ihminen ei vaan voi hyväksyä niitä asioita, asioita johon ei voi itse vaikuttaa millään tavalla. Miks ei vaan voi antaa olla ja siirtyä eteenpäin vaan pitää jäädä roikkumaan siihen tunteeseen, kaikki ois paljon helpompaa ilman... en ees tiedä mitä, kun ilman tunteita en missään nimessä haluasi edes olla!

Olen myös miettiny sitä että tämä oli ensimmäinen suhde, tai jotai, sen jälkeen kuin erosin pitkästä liitosta (4 vuotta) ja aikaa on tästä kulunut s 1,5 vuotta, voisiko olla että takerruin vaan siihen ihanaan tunteeseen kun on se joku siinä vierellä jota saa silitellä ja jonka vieressä saa nukkua ja kuunella sitä öistä tuhinaa korvanjuuressa.

Iskee ihan mahdoton kaipuu... Mää en halua olla yksin! Mää kaipaan vierelleni sitä ihmistä jonka kanssa voi jakaa ihan niitä arkisiakin asioita, käydä kaupassa, katsoa leffaa, tehdä ruokaa, sitä että voidaan vaan olla lähekkäin, olla onnellisia, antaa toisillemme rakkautta ja hellyyttä.

Mää haluan tuntea ne vahvat kädet ympärilläni jotka suojelee ja kertoo etten saa mennä pois, että olet aina siinä tukena ja turvana.

Mää kaipaan niin että kyyneleet valuu.. tarvitsen toista ihmistä tai muuten en ole kokonainen.

-Sinisilmäinen-